Usein rinnassani syntyy, kuolee...
– laulut rakkauden.
Teinkö oikein teinkö väärin,
sitä istun miettien.
On aika rakastaa ja kadottaa.
Ei toista unhoittaa.
On aika kohdata ja mennä
– vain ei toista omistaa.
Usein katson toisten silmiin halki illan hämärän.
Kysyn itseltäni hiljaa,” Mitä tästä ymmärrän
Eikö aikaa, eikö paikkaa katso tunteet sydämen.
Näinkö kohtaloista täyttyy päiväkirja ihmisen”.
En tiennyt enempää, en vähempää.
– en mitä käteen jää,
– kun hetki hämärän pois luotain häviää.
Elon kyyneleistä syntyi sanat pienten kirjeiden.
Tänään kirjeistäni poimin esiin kirjeen muistojen.
Sen syvyydestä puhuu kaksi ajan lainaajaa,
ei kaksi, jotka toisiansa syvää rakastaa.
Meillä yhteistä ei ollut paikkaa missä rakastaa.
Ei aikaa eikä paikkaa mistä tietä aloittaa
Siksi vuosienkin jälkeen laulu mieltein kaivertaa,
hetken
elon kiitorataa sain vain kanssas taivaltaa.
En tiennyt enempää, en vähempää.
– en mitä käteen jää,
– kun hetki hämärän pois luotain häviää.
Soiko iäksi näin sydämeeni laulu vaieten.
Teinkö oikein teinkö väärin, sitä istun miettien.
Pieniin kirjelappusiin nää sanat kerran raapustin.
Ja ne jälkeenpäinkin saavat herkät silmät kyyneliin.
On aika kohdata
– ja menettää.
Ei koskaan unohtaa,
ei koskaan aika ketään omistaa…