Navetalla
On marraskuun hiipuva ilta.
Nostin eteeni tyhjän, valkean
arkin.
Hiljaisuudessa levitin sieluni
samean kartan kaikkien katseltavaksi.
Avasin oven sanojeni salattuun,
hiljaiseen maailmaan...
Aivan vasta oli vielä kesä,
olin nuori, paljon nuorempi
kuin tänään.
Oli loma, olin Suomessa. Kuljin
vanhaa, tuttua tietä, ja kuinka sattuikaan…
– astuin sisään avoimesta ovesta,
saavuin vanhaan, entiseen
navettaan.
Laskeuduin suureen,
jykeväkiviseen holviin josta
karja oli kadonnut jo vuosia sitten.
Navetta seisoo siinä missä aina
ennenkin,
mutta nyt juottopaikoilla
on uudet juojat ja uudet juomat.
Meininki on aivan toisenlainen
kuin mitä se oli vanhan isännän
eläessä.
Savuisen harmaan holvin halki
kantautuu laulajaksi aikovan
aloittelijan ääni,
se särkyy kuitenkin
kaljatuoppien kilinään.
Pitkätukkainen,
laihakasvoinen ja
luiseva-sorminen kitaristi
soittaa yhtä ja samaa komppia.
Kitaran teräskielet kiroilevat
illan hämäryydessä rytmikkäästi...
– "linnunvittuu... linnunvittuu…
Kielet särähtelevät.
Sormien juoksu hiomattomien
kielien
kierteisellä pinnalla kuuluu
kiimaisena ja kiihkeänä.
Ilta liimaantuu limaisena
sameiden silmieni verestäville verkkokalvoille.
– ja istahdan ensimmäiseen
pöytään,
sen ainoaan vapaaseen tuoliin.
Minuutit kuluvat.
Savu tihenee ja hieraisen
silmiäni kuin unesta heräten.
– ”voit sä tulla käymään”,
toistaa Sue Ellenin näköinen vierelläni.
Raskaat rinnat painuvat kovina
olkavarttani vasten
ja pöytään ilmestyy minulle
outo,
maitoa juova,
ruskeasilmäinen oljenkorsi.
– ”joko sä lähet ”?
Kysymykset leijuvat vanhan
navetan tiiviissä,
humaltuvassa ilmapiirissä, sen
entisen lantaluukun seutuvilla.
Käteni kosketta Sue Ellenin
kättä,
eikä minulla ole edes laskua
maksettavana.
Ei, vaikka eteeni on ilmestynyt
pitkä ja vaahtoava jääkylmä lasi.
–joo kohta, oota vähän, vastaan
ruskeiden silmien suuntaan,
– oota vähän, mä juon tämän
niin sitten…
"Tuu huomenna käymään," kuulen raskaiden rintojen yläpuolelta
ja nostan silmiäni ääntä kohti.
Ehdin nähdä rinnanpään terhakan
kyhmyrän,
kaulan pehmeän kaaren,
vaaleiden hiusten ja olkapään kohtaamisen.
Ja tunnen tutun, vihlaisevan
hyvänolon tunteen vatsan alasissa.
jennetun kaulavarren ja paljaan
olan rajasta niskaan päin,
hiusten kätköön,
on Luoja luonut pesän koko
naisvartalon läpi kulkevalle värähdykselle.
Mieleni tekisi kosketta naisen
niskaan piiloutunutta elämänhermoa.
Haluisin seurata sen vaellusta
sormieni päillä.
– antaisin käteni hitaasti,
vain hipaisemalla kulkea sen tietä.
Selän kaartoa myöten, lantion
ympäri. Yli laakean vatsan ja luisen kallion.
Antaisin aistieni vaeltaa
salattua, luonnon luomaa tietä.
Läpi tuuhea metsän, reiden
pehmeään ihoon ja takaisin ylös, lähelle kaulaa.
Liki rintojen leikkivää
liikettä...
Jään kiinni laavan vihreisiin
silmiin ja kuulen vastaavani pyyntöön,
”joo, huomenillalla”.
”Huomenillalla”, soi mielessäni
kun katsahdan toisiin, ruskeisiin silmiin.
...”-huomenillalla,
-huomenillalla”…
Ruskeasilmäinen nousee,
maitolasi kierähtää kumoon ja
vierii hitaasti pöydän reunaa kohti.
Valkea pisara imeytyy nopeasti
pöytäliinaan.
Oljenohut vartalo katoaa ulos
samasta ovesta
mistä talon karja kulki ennen
laitumelle.
Horjun itsekin ulos samasta
ovesta
a ennen kuin ehdin
pysäköintipaikalle
vyöryy harmaa auto minua kohti.
Sen oikean puoleinen etuovi on
avoin
ja ruskeasilmäinen oljenkorsi
katsoo siitä ulos.
Hän kumartuu tyhjän etuistuimen
yli paljastaen koko naisellisuutensa.
Hän hymyilee ja pyytää minua
kyytiinsä.
Ravintolan ovesta kuuluu
kitaran tasainen kiroilu,
– linnunvittuu, linnunvittuu...
Sisälläni kiertää useammankin
oluen tuima humina...
Seinässä,
navetan ulkopuolella,
on vielä vanha sontaluukku
paikallaan.
Kirkonkylä kuohuu elämää.
Laidunniityn toiseen päähän,
kioskin kulmalle on
nuorisojoukko kokoontunut hälisemään kesäyöhön.
Navetan ovesta kantautuu lasien
kilinää,
pizzan tuoksu leijuu vanhan
sontatunkion paikalla.
Auton ovi on avoin.
Näen oljenkorren molemmat
rinnat.
Kuulen takaani kiimaisen ja
kiihkeän kiljahduksen kitaran kielestä.
– lähetään, tuu jo autoon…
Vanha kylä on muuttunut.
Uutta on tori, värivalot.
On näyteikkunaa, ostopistettä,
Mini-Mania, Alkoa.
On tietokoneliikettä,
nelostien muistona
liikenneympyrä.
On ihmisiä, väkeä.
On kesäyön kulkijoita.
On houkutusta ja houkuttelijaa.
Kesäyön ovi on avoin.
Autosta ulos kumartuva
oljenkorsi katsoo minua odottaen.
Näen koko hänen
naisellisuutensa ja hän on houkutteleva kuin kesäyö.
Ja kesäyössä näen hänen
päivettyneet olkapäät, tummat hiukset ja ruskeat silmät.
…”kuuletko sinä”, – nauroi
kerran oljenkorsi minulle kesäyössä.
Enkä voinut antaa hänen odottaa
kauempaa.
Aivan vasta olin vielä
Suomessa, kuljin vanhoja, tuttuja teitä,
kunnes huomasin nekin aivan
uusiksi.
Enkä kuitenkaan palattuani
halunnut uskoa minkään muuttuneen.
En vaikka kuulin ja näin.
– en,
vaikka tunsin uudet maut ja
mausteet huulillani.
En,
– vaikka aistin aivan uuden
elämänrytmin sykinnän vanhan kotikyläni kujilla…
|