Navetalla
 

         On marraskuun hiipuva ilta.
         Nostin eteeni tyhjän, valkean arkin.
         Hiljaisuudessa levitin sieluni samean kartan kaikkien katseltavaksi.
         Avasin oven sanojeni salattuun, hiljaiseen maailmaan...

         Aivan vasta oli vielä kesä,
         olin nuori, paljon nuorempi kuin tänään.
         Oli loma, olin Suomessa. Kuljin vanhaa, tuttua tietä, ja kuinka sattuikaan…
 

         – astuin sisään avoimesta ovesta,
         saavuin vanhaan, entiseen navettaan.
 

         Laskeuduin suureen,
         jykeväkiviseen holviin josta karja oli kadonnut jo vuosia sitten.

         Navetta seisoo siinä missä aina ennenkin,
          mutta nyt juottopaikoilla on uudet juojat ja uudet juomat.
         Meininki on aivan toisenlainen
         kuin mitä se oli vanhan isännän eläessä.

         Savuisen harmaan holvin halki
         kantautuu laulajaksi aikovan aloittelijan ääni,
         se särkyy kuitenkin kaljatuoppien kilinään.
         Pitkätukkainen,
         laihakasvoinen ja luiseva-sorminen kitaristi
         soittaa yhtä ja samaa komppia.
         Kitaran teräskielet kiroilevat illan hämäryydessä rytmikkäästi...
         – "linnunvittuu... linnunvittuu…

         Kielet särähtelevät.
         Sormien juoksu hiomattomien kielien
         kierteisellä pinnalla kuuluu kiimaisena ja kiihkeänä.
         Ilta liimaantuu limaisena sameiden silmieni verestäville verkkokalvoille.
         – ja istahdan ensimmäiseen pöytään,
         sen ainoaan vapaaseen tuoliin.
         Minuutit kuluvat.
         Savu tihenee ja hieraisen silmiäni kuin unesta heräten.

         – ”voit sä tulla käymään”, toistaa Sue Ellenin näköinen vierelläni.
         Raskaat rinnat painuvat kovina olkavarttani vasten
         ja pöytään ilmestyy minulle outo,
         maitoa juova,
         ruskeasilmäinen oljenkorsi.

         – ”joko sä lähet ”?
         Kysymykset leijuvat vanhan navetan tiiviissä,
         humaltuvassa ilmapiirissä, sen entisen lantaluukun seutuvilla.
         Käteni kosketta Sue Ellenin kättä,
         eikä minulla ole edes laskua maksettavana.
         Ei, vaikka eteeni on ilmestynyt pitkä ja vaahtoava jääkylmä lasi.
         –joo kohta, oota vähän, vastaan ruskeiden silmien suuntaan,
         – oota vähän, mä juon tämän niin sitten…
        

         "Tuu huomenna käymään," kuulen raskaiden rintojen yläpuolelta
         ja nostan silmiäni ääntä kohti.
         Ehdin nähdä rinnanpään terhakan kyhmyrän,
         kaulan pehmeän kaaren, vaaleiden hiusten ja olkapään kohtaamisen.
         Ja tunnen tutun, vihlaisevan hyvänolon tunteen vatsan alasissa.
        
         jennetun kaulavarren ja paljaan olan rajasta niskaan päin,
         hiusten kätköön,
         on Luoja luonut pesän koko naisvartalon läpi kulkevalle värähdykselle.

         Mieleni tekisi kosketta naisen niskaan piiloutunutta elämänhermoa.
         Haluisin seurata sen vaellusta sormieni päillä.
         – antaisin käteni hitaasti, vain hipaisemalla kulkea sen tietä.
         Selän kaartoa myöten, lantion ympäri. Yli laakean vatsan ja luisen kallion.
         Antaisin aistieni vaeltaa salattua, luonnon luomaa tietä.
         Läpi tuuhea metsän, reiden pehmeään ihoon ja takaisin ylös, lähelle kaulaa.
         Liki rintojen leikkivää liikettä...

         Jään kiinni laavan vihreisiin silmiin ja kuulen vastaavani pyyntöön,
         ”joo, huomenillalla”.

         ”Huomenillalla”, soi mielessäni kun katsahdan toisiin, ruskeisiin silmiin.
         ...”-huomenillalla, -huomenillalla”…

         Ruskeasilmäinen nousee,
         maitolasi kierähtää kumoon ja vierii hitaasti pöydän reunaa kohti.
         Valkea pisara imeytyy nopeasti pöytäliinaan.
         Oljenohut vartalo katoaa ulos samasta ovesta
         mistä talon karja kulki ennen laitumelle.
         Horjun itsekin ulos samasta ovesta
         a ennen kuin ehdin pysäköintipaikalle
         vyöryy harmaa auto minua kohti.

         Sen oikean puoleinen etuovi on avoin
         ja ruskeasilmäinen oljenkorsi katsoo siitä ulos.
         Hän kumartuu tyhjän etuistuimen yli paljastaen koko naisellisuutensa.
         Hän hymyilee ja pyytää minua kyytiinsä.
         Ravintolan ovesta kuuluu kitaran tasainen kiroilu,
         – linnunvittuu, linnunvittuu...
         Sisälläni kiertää useammankin oluen tuima humina...

         Seinässä,
         navetan ulkopuolella,
         on vielä vanha sontaluukku paikallaan.
         Kirkonkylä kuohuu elämää.
         Laidunniityn toiseen päähän,
         kioskin kulmalle on nuorisojoukko kokoontunut hälisemään kesäyöhön.
         Navetan ovesta kantautuu lasien kilinää,
         pizzan tuoksu leijuu vanhan sontatunkion paikalla.
         Auton ovi on avoin.

          Näen oljenkorren molemmat rinnat.
         Kuulen takaani kiimaisen ja kiihkeän kiljahduksen kitaran kielestä.
         – lähetään, tuu jo autoon…

         Vanha kylä on muuttunut.
          Uutta on tori, värivalot.
         On näyteikkunaa, ostopistettä, Mini-Mania, Alkoa.
         On tietokoneliikettä,
         nelostien muistona liikenneympyrä.
         On ihmisiä, väkeä.
         On kesäyön kulkijoita.
         On houkutusta ja houkuttelijaa.

         Kesäyön ovi on avoin.
         Autosta ulos kumartuva oljenkorsi katsoo minua odottaen.
         Näen koko hänen naisellisuutensa ja hän on houkutteleva kuin kesäyö.
         Ja kesäyössä näen hänen päivettyneet olkapäät, tummat hiukset ja ruskeat silmät.

         …”kuuletko sinä”, – nauroi kerran oljenkorsi minulle kesäyössä.
         Enkä voinut antaa hänen odottaa kauempaa.
         Aivan vasta olin vielä Suomessa, kuljin vanhoja, tuttuja teitä,
         kunnes huomasin nekin aivan uusiksi.
         Enkä kuitenkaan palattuani halunnut uskoa minkään muuttuneen.

          En vaikka kuulin ja näin.
         – en,
         vaikka tunsin uudet maut ja mausteet huulillani.
         En,
         – vaikka aistin aivan uuden elämänrytmin sykinnän vanhan kotikyläni kujilla…