Tunteeton kokki


Uunissani on päivällispaisti.

 – keittiössä tuoksuu villiriista,
katajaiset marjat,
sipuli
 – kauriin satula...
Pulloissa vuottaa härän veri,
 – pustan maan voimakas viini...

Muistan aamun johon kauriini kaatui,
 – hämärän juoksuun syntyi valo.
Aamun pallero pukeutui kostean  harmaaseen sarkaan.

Polku häipyi kostean aamun sumuiseen utuun.

 

Metsä,
tumma ja turvallinen,
hiipi pitkin yön tummaa kaistaa.

 

Niityt,
valkean turvattomat,
pakenivat kohti nousevaa päivää.

 

Rauha ja hiljaisuus juoksussa aamun...

 

Sumu teki leiriään vihreän pukuni ylle,
Aamu keräsi kastehelmiä,
 – kylmän teräksen syvyyksistä
 se juoksutti kyyneleitä.

Juoksussa aamun istuin sen kerran.

Piiloni kätköstä,
reppuni päältä,
pusersin kauriini elämän kuumaan luotiin.

Ilman iloa,
–surua vailla,
nousin kätköstä piilon,
astelin kaatuneen ruhoa kohden...


Olen tunteeton kokki...
– en välitä...

muistan kuinka se kaatui,
eikä se kosketa minua.

Muisto on lähellä,
 – olet lähempänä,
välillemme jää vain huoneeni lämpö.

Olet lähellä.
Haluan vieläkin lähemmäksi...

Kudoin itseni sanojeni lomaan,
 – tahdoin niiden mukana lähelle sinua,
niin lähelle –
että et antaisi ohitsesi mennä,
 – etkä ohitseni osaisi...

Ojensit käteeni sanojesi maailman avaimet.
Eilen punoin sanoistasi kevyet käädyt.
Sirot,
 – hellästi helisevät
kauniit,
kimaltavat.

Joutsenparin
ja hohtavan kuun,
 – taivaankaaren kirkkaimman tähden,
sinisen,
 – syvintä syvemmän,
tumman yön,
riimitin sanojeni kankaan syleen.

Ruskan,
revontulten
ja yössä hehkuvan rakovalkean,
taivaan ja maan sinfonian,
 – kirjailin kutomaani kuvaan.

Rintojesi peitoksi kankaani nostin,
vyötin sinut pehmeään,
hyväilevään silkkiin...
 – utujen pehmeimpään tylliin.
Vaatetin sinut usvaverhon keveään harsoon.
Kiedoin sinut lämpimään seittiin.
Vaikka tuskin osaan...

Maalaan tuon tuostakin kepeän kalpeita unia.
Unikon kukkia.
– kauniin vaarallisia.
verenpunaisia.
 – mustaa sappea sisältäviä...
 – hedelmäkoteloiden hautaholveja.
Nihkeää,
valkeaa myrkkyä vuotavia,
 – surua ja kuoloa tuottavia...

Sanojeni siveltimellä maalaan,
karkealle pellavalle...
 – venyneille,
 – vanuneille rääsyille.
Kirjoitan sanani hiertäville säkkikankaille...
 – ja kaikelle muulle...

 – ani harvoin pehmeän lämpimälle iholle.

Kudoin itseni nypyksi silkkiseen loimeen.
Olen tielläsi,
 – lasketko minut ohitsesi?